1918 muistotilaisuudesta – ”Antakaa anteeksi, mutta älkää unohtako”

Ajankohtaista

Välähdyksiä vuodesta 1918 – muistotilaisuus Juppalan muistomerkillä 28.4.2018


Puhallinmusiikkia: Punavangin laulu

Sata vuotta sitten tällä paikalla…

Sata vuotta sitten tällä paikalla, kasarmialueella, oli sekavat olosuhteet ja kaikilla osapuolilla epävarma olo tulevasta. Tammikuussa alkanut kansalaissota eli loppuvaiheitaan, Riihimäen osalta se oli jo ohi. Jäljellä olivat enää loppuselvittelyt.

Siihen aikaan, 100 vuotta sitten, Hausjärvi oli emäpitäjä ja Riihimäki siihen kuuluva asemakylä. Hyvinkää oli eronnut omaksi kunnaksi vuoden 1918 alusta. Hausjärven väkiluku oli runsaat 13 300 asukasta, josta Riihimäen osuus lähes puolet, yli 6 600.

Alueen venäläinen varuskunta oli rakennettu vuosina 1910 – 1914 tälle Karankartanosta pakkolunastetulle maalle. Enimmillään, syksyllä 1917, varuskunnassa oli 4000 sotilasta.

Suomen itsenäistymisen myötä venäläisten joukkoja alkoi poistua maasta, varuskunnat tyhjenivät. Venäjän joukoilleen helmikuussa 1918 antaman määräyksen mukaan Venäjän sotilasomaisuus oli sisällissodan vuoksi evakuoitava Venäjälle tai annettava Suomen kansanvaltuuskunnalle tai suoraan punakaartille.

Riihimäelle oli perustettu Punakaarti marraskuussa 1917. Punakaarti oli aluksi järjestyskaartin sisärengas, se aseistettiin marraskuussa. Helmikuun 1918 raportin mukaan Riihimäen punakaartin vahvuus oli 1000 miestä, joista aseissa n. 600.

Riihimäen punakaarti sai venäläisiltä kasarmirakennukset ja rykmentin omaisuuden hallintaansa maaliskuussa. Viimeiset venäläiset poistuivat kasarmialueelta huhtikuussa 1918.

Laulua: Kansainvälinen
”Tää on viimeinen taisto, rintamaamme yhtykää, niin huomispäivänä kansat on veljet keskenään.”

 

Riihimäen valtaus

Heti kansalaissodan alettua, 27.1.1918, Suomen poliittinen johto pyysi Saksalta joukkoja valkoisen armeijan avuksi. Kenraali von Goltzin johtama, Itämeren divisioonaksi kutsuttu, vajaa kevyt divisioona nousi huhtikuun alussa maihin Hankoon. Divisioona eteni Hangosta kohti Helsinkiä ja valloitti sen 12.–13. huhtikuuta. Helsingin jälkeen tavoitteena oli edetä radan vartta Hyvinkään ja Riihimäen kautta Hämeenlinnaan, jonka he valtasivatkin 26.4.

Sitä ennen, sunnuntaina 21.4. aamupäivällä, Saksalaiset olivat vallanneet Hyvinkään. He lähtivät tiedusteluluontoisesti kohti Riihimäkeä Herajoen suuntaan, jonne he tulivat illalla. Punaiset olivat tyhjentäneet kylän, mutta eivät olleet kaukana, vaan Riihimäelle vievän tien varrella taisteluasemissa. Riihimäeltä varustettiin panssarijuna ratalinjaa tulevia saksalaissotilaita vastaan. Saksalaisilla oli lyhyt taistelu panssarijunaa vastaan, jonka jälkeen he yöpyivät Kerkkolassa, nykyisessä Monnissa.

Aamulla, huhtikuun 22. päivänä, saksalaiset hyökkäsivät Riihimäelle kolmesta suunnasta, Herajoelta, radan viertä ja Erkylästä. Riihimäelle oli edellisen päivän aikaan tullut runsaasti pakolaisia ja kaartilaisia. Ratapihalla oli paljon liikettä, tavaraa ja pakoon yrittäviä ihmisiä niin siviilejä kuin punakaartilaisiakin. He eivät päässeet eteenpäin kun saksalainen pioneeriryhmä oli Hikiällä katkaissut Lahden radan. Saksalaiset aikoivat häiritä ratapihan toimintaa. 75 mm vuorikanuunan ensimmäinen laukaus meni aseman yli Patastenmäen kalliolle. Kolmas ammus osui junanvaunuun, jonka sisältönä oli räjähdysaineita. Vaunu oli nykyisen Patastenmäen sillan paikkeilla.

Seurasi valtava räjähdys, joka aiheutti hirmuisen tuhon ja sekasorron ratapihalla ja koko asemakylässä. Ratakiskon kappaleita lensi kilometrin päähän ja räjähdyksen äänen kerrotaan kuuluneen Hämeenlinnaan saakka. Rakennuksia tuhoutui, muun muassa turvepehkutehdas kokonaan. Saksalaisetkaan eivät olleet varautuneet räjähdykseen. Punaisten vastarinta alkoi kuitenkin olla epätoivon vallassa. Saksalaiset eivät hyökänneet suoraan kohti kylää vaan lähtivät kiertämään idän puolelta. Punaisten joukot Korttionmäellä ja Patastenmäen tykkipatterilta yrittivät vielä jonkun aikaa hidastaa saksalaisten tuloa. Saksalaisia kuoli valtauksessa 5 ja haavoittui 11. Punaisia kuoli todennäköisesti 60-100.

Kasarmialueen saksalaiset ottivat haltuunsa puoli viiden aikoihin. He löysivät kasarmirakennus 18:sta 9 kuollutta ja useita haavoittuneita siviilejä. Punaisten joukkomurhan uhrit olivat kaikki ulkopaikkakuntalaisia. Saksalaiset tekivät heti valtauksen jälkeen kostoiskun varuskuntaan ampuen parikymmentä punaista. Punaiset olivat viime hetkellä yrittäneet aseistaa varuskuntaan pakko-otettuja kaupunkilaisia ja lähettää heidät saksalaisia vastaan, mutta vangitut kieltäytyivät edelleen. Suurin osa vangituista pääsi pakoon Vantaan yli menevän rautatiesillan räjäyttämisen aikaansaamassa sekasorrossa.

Saksalaiset perustivat lyhytaikaisen varuskunnan Riihimäelle sen keskeisen sijainnin vuoksi. Joukot majoittuivat Rautatien kansakoululle, koska varuskuntaan perustettiin vankileiri. Taisteluosaston pääosat lähtivät 25.4. liikkeelle kohti pohjoista. Riihimäelle jäi noin kolmen komppanian vahvuinen varmistusosasto. Viimeiset saksalaisjoukot poistuivat Riihimäeltä kesäkuun alussa.

Sodan jälkiselvittelyt Riihimäellä jäivät 23. huhtikuuta uudelleen ”Valkoisen Kaartin” nimellä perustetun suojeluskunnan vastuulle. Sen ensimmäisinä tehtävinä olivat punaisten etsintä ja vangitseminen, kuulustelut sekä nopeat tuomiot, jotka johtivat usein teloitukseen. Riihimäellä teloitettiin mm. ratapihan kuusiaidan vieressä ja kasarmin lähistöllä kaikkiaan 146 punaista.

Saksalaisten vallattua punaisilta Riihimäen he ottivat haltuunsa myös työväentalon ja käyttivät sitä hevostallina. Sodan päätyttyä talo oli voittaneen puolen hallussa lähes vuoden ajan ja sitä nimitettiin suojeluskunnantaloksi. Työväenyhdistys sai talon takaisin vuonna 1919.

Vankileiri

Valtauksen jälkeen paikkakunnalta ja lähiseudulta otettiin runsaasti vankeja. Vankeja tuli myös suuria määriä Riihimäen ulkopuolelta. Koska poliisin säilytystilat olivat riittämättömät, noin 100 vankia sijoitettiin kauppias August Skogsterin kolmeen makasiiniin, 300-400 vankia Karjahuutokauppa-osakeyhtiön karjahalliin ja 150 vankia Yhteiskoululle. Ahtaitten tilojen ja karjahallin tulipalon vuoksi vankeja ryhdyttiin siirtämään kasarmialueelle.

Syntyi Riihimäen vankileiri. Riihimäen vankileiri oli 1918 vankileireistä viidenneksi suurin. Enimmillään siellä oli virallisen raportin mukaan 8495 punavankia ja henkilökuntaa 500 henkilöä. Vuonna 1918 leirillä kuoli yhteensä 1040 punavankia, luvussa ovat mukana myös teloitetut. Teloitettujen joukossa olivat mm. Riihimäen Punakaartin johtohenkilöt Efraim Kronqvist ja Juho Kivinen. Ensimmäisiä teloitettuja oli 16-vuotias tyttö, Martta Saarinen, joka oli toiminut Punakaartissa aseettomana lähettinä.

Vankileirin alkuaikoina teloituksia tehtiin tutkimatta. Esimerkiksi Hausjärven ja Riihimäen kohdalla terroritilastossa on 31 henkilöä, joiden kohdalla on maininta ”ammuttu Riihimäellä” tai ”ammuttu tutkimatta”.  Valtionrikosoikeus aloitti syyllisiksi epäiltyjen tutkinnan ja rangaistusten määräämisen vasta kesäkuun lopussa.

Kesäkuun loppuun mennessä sotavankileiriltä oli vapautettu vajaat 500 vankia ja siirretty noin sata naisvankia Santahaminaan. Lisäksi vankien määrä aleni jatkuvasti kuolleisuuden vuoksi. Syy suureen kuolleisuuteen oli leirillä vallinneet olot, majoitustilojen ja ruoan puute ja niistä johtuneet erilaiset taudit. Elintarvikkeet olivat usein ihmisravinnoksi kelpaamattomia ja määrältään riittämättömiä johtuen väärin lasketusta muonavahvuudesta. Tautien leviämiseen vaikutti riittämätön hygienia. Tilanne oli niin huono, että vankileirin ylilääkäri pyysi eroa tehtävästään, koska hän ei sietämättömien olosuhteiden ja ruoan puutteen vuoksi halunnut enää olla vastuussa vankien terveydenhoidosta.

Huomattavasti paremmat olosuhteet olivat vangeilla, jotka olivat töissä leirin ulkopuolella. Yleensä vangit haettiin aamulla leiristä ja palautettiin illalla, jolloin työantajan velvollisuus oli järjestää vankien muonitus. Työssä käyvät vangit saivat säännöllisesti enemmän ruokaa ja asiallisemman kohtelun kuin muut vangit. Paloheimon omistamiin, Kormuun ja Launosten työväentalolle perustettuihin, työsiirtoloihin vangit myös majoitettiin.

Vankileiri muuttui 15. syyskuuta pakkotyölaitokseksi. Työ oli pääasiassa leirin ylläpitotyötä ja erilaisia räätälin, suutarin ja puusepän korjaustöitä vankien omaan tarpeeseen. Myös varuskunnan rakennuksia korjattiin. Lokakuussa laitoksen kirjoissa oli noin 2400 vankia, joista vielä 130 oli tuomitsematta. Viimeiset kuritushuonevangit siirrettiin Tammisaareen, Turkuun ja Lappeenrantaan vuoden 1920 loppuun mennessä. Virallisesti Riihimäen pakkotyölaitos lopetti toimintansa vasta keväällä 1921.

Laulua: Pohjolan lumiset kalmiston hongat
”Vaan vielä kerran me suuntaamme tiemme aution tylyille kummuille. Ruusuista punotun seppeleen viemme, laitamme muistoksi sankarien.” 

Punainen ruusu
Punainen ruusu muistomerkille oli meidän kaikkien puolesta.
Heidän muistokseen jotka menettivät henkensä kansalaissodassa.
Heidän muistokseen jotka kuolivat vankileireillä.
Heidän muistokseen jotka kansalaissodasta ja vankileireiltä hengissä selvittyään olivat rakentamassa meille tätä Suomalaista yhteiskuntaa.

Muistomerkin tarina

Vankileirillä kuolleita on haudattu Riihimäellä useisiin paikkoihin. Heitä on haudattu myös kotipaikkakunnilleen, mutta osan hautapaikka on tuntematon. Pääosa vankileirin teloituksista tapahtui kasarmialueella venäläisten rakentaman kirkon itäpuolella olevassa metsikössä ja suon reunassa. Varsinkin vankileirin perustamisvaiheessa vankeja myös haudattiin sinne.

Vankileirillä kuolleita ja teloitettuja haudattiin myös joukkohautoihin silloin Mäntymäkenä tunnetulle paikalle. Hautausmaa sijaitsi nykyisen Kuoppakadun kohdalla Hirsimäessä. Työväenjärjestöt pystyttivät Mäntymäelle muistomerkin vuonna 1922. Riihimäen kaupungin toimesta vuonna 1939 Mäntymäeltä siirrettiin Riihimäen hautausmaalle yhteensä 165 vainajan jäännökset sinne jo aiemmin haudattujen lisäksi. Samassa yhteydessä hautausmaalle siirrettiin myös muistomerkki. Yhteensä hautausmaalle on haudattu 536 punavankia.

Paikka missä nyt olemme, on alkujaan hankittu venäläisen varuskunnan hautausmaaksi. Alueelle ei todennäköisesti ole kuitenkaan haudattu venäläisiä. Noin 0,5 hehtaarin alue pakkolunastettiin vuonna 1913 Penttilän tilasta. Lunastuskirjassa se nimettiin Lepolaksi. Kutsumanimi, Juppalan 1918 muistomerkki, mitä me alueesta nykyisin käytämme, tulee todennäköisesti kaupunginosan nimestä.

Tämä Lepolan puistoalue on vankileirin hautausmaa ja itse asiassa Riihimäen kolmas virallinen hautausmaa. Viralliseksi hautausmaaksi Lepolan vihki Porvoon tuomiokapitulin määräyksestä 23.9.1918 pakkotyölaitoksen pappi ja kasvatusjohtaja Urho Valtari. Tänne on haudattuna vähintään 174 punavankia, lähinnä sairauksiin leirillä kuolleita mutta myös teloitettuja.

Vuonna 1945 työväenjärjestöt, SKDL:n kunnallisjärjestö ja Sos. dem. kunnallisjärjestö, perustivat yhteisen hautatoimikunnan. Hautatoimikunta huolehti hautausmaan muistomerkistä ja tästä alueesta, jossa silloin oli vain puinen risti. Hautatoimikunta teki myös kauppalanvaltuustolle aloitteen Varuskuntakirkon maastossa olevien hautojen etsimiseksi ja vainajien siirtämiseksi hautausmaalle. Aloite ei kuitenkaan johtanut toimenpiteisiin.

Hautatoimikunnan päätavoitteena oli pystyttää tänne muistomerkki. Muistomerkin hankintatyö käynnistyi 1948 rahoituksen hankinnalla ja suunnittelijan etsinnällä. Muistomerkki rahoitettiin kunnallisjärjestöjen omalla rahoituksella ja lääninhallituksen luvalla suoritetulla järjestöille ja yksityishenkilöille suunnatulla keräyksellä. Riihimäen kauppalalta saatiin myös pieni avustus ja teknistä apua alueen suunnittelussa ja kunnostuksessa. Muistomerkin suunnitteli Eemil Kekäläinen ja rakensi Riihimäen hautakiviveistämö. Ne myös vastasivat pystytyksestä yhdessä hautatoimikunnan kanssa.

Muistomerkin paljastustilaisuus oli 3.9.1950. Tilaisuudessa muistomerkki luovutettiin Riihimäen kauppalalle. Nykyisin tämän Lepolan puiston ja muistomerkin hoidosta vastaa Riihimäen kaupunki.

Hyvät kuulijat,

Olemme kokoontuneet tänne muistelemaan 1918 kansalaissodan aikaa ja kunnioittamaan sodassa ja sitä seuranneissa tapahtumissa henkensä menettäneiden muistoa. Nämä välähdykset historiasta on koottu useiden tutkijoiden julkaisuista, Riihimäkeä koskevat pääasiassa Jari Lehtoväreen kirjasta ja sota-arkiston tiedoista.

Kansalaissota, tai miksi kukin meistä haluaa sitä kutsua, jälkiseuraamuksineen on Suomen historian murheellisempia lukuja. Samoin se on myös Riihimäen historian murheellisempia lukuja. Niitä lukuja emme voi kuitenkaan kirjoittaa uusiksi. Meidän on tunnustettava silloiset tapahtumat.

Hyvät kuulijat. Näitä historian välähdyksiä kootessani ja näitä tapahtumia miettiessäni nousi mielessäni soimaan kymmenen vuotta sitten Tammisaaren vankileirin muistomerkillä järjestetyssä muistotilaisuudessa kuulemani lause. Siellä puhuja päätti puheensa lauseeseen ”antakaa anteeksi, mutta älkää unohtako”.

Hyvät kuulijat. Antakaa anteeksi, mutta älkää unohtako!

Muistoruusujen lasku
Puhallinmusiikkia: Integer Vitae


Puhallinmusiikki: Riihimäen Työväenyhdistyksen soittokunta
Laulu: Erja Hirviniemi
Puheet/välähdykset: Pentti Auvinen, Työväenperinteen Tutkimus ry

Muistotilaisuuden järjestivät:
Riihimäen Sosialidemokraatit ry, Riihimäen Vasemmistoliitto ry ja SAK:n Riihimäen paikallisjärjestö ry